Niin kauan kuin muistan, olen ollut innostunut kartoista, nimenomaan kaupunkikartoista. Helsingin puhelinluettelon karttalehdet olivat vain kalpea alku sille, mistä myöhemmin kasvoi myös karttahistoriaan ulottuva kiinnostuksen kohde. Seinälläni on jo vuosia ollut Pariisin kartta vuodelta 1789, jonka reunoja koristavat pääkaupungin monumentit. Muualta tulleet vallankumoukselliset tuskin kuitenkaan käyttivät karttaa opasteena etsiessään paikkoja mielenilmauksilleen. Myös Helsingin matkailijakarttaa vuodelta 1841 kehysti kaupungin tärkeimpiä julkisia rakennuksia kuten Senaatintalo, Yliopisto, Sairaala (nykyinen Valtiotieteellisen tiedekunnan Snellmania) ja Merikasarmi. Karttaan liittyi myös myöhemmin ikoniseksi muotoutunut näkymä Helsingin julkisivusta merelle.
Ruotsin vallan aikana keskushallinto pyrki kaupunkikarttojen avulla saamaan kaupungit hallintaansa. Kaupunkimittauksen alku suurvalta-ajalla 1630-luvulla osoitti suomalaisten kaupunkien epäsäännölliseksi muodostuneen korttelirakenteen, jota keskushallinto alkoi reguloida eli ohjata renessanssiajan ihanteita seuraaviksi geometrisen säännöllisiksi kortteleiksi. Kartoille piirrettiin sekä todellisuuden kuvaus että suunnitelma siitä, miten kaupunki tulevaisuudessa rakentuisi, joskus molempia yhdistäen. 1890-luvun Helsingin kartoilla Katajanokan satamakorttelit näyttivät erilaisilta kuin nykyään, sillä ne olivat vasta aikomuksia. Suunnitelmien toteutus saattoi viedä pitkään, mutta karttapiirrokset ohjasivat rakentamista kohti tavoitetta. Karttojen avulla todellisuutta otetaan hallintaan. Kartalle sotapäälliköt ovat perinteisesti piirtäneet strategioitaan, ja rauhan toteuduttua rajat voidaan vahvistaa, kartalle nekin.
Kaupunkihistorian tutkijalle kartat ovat paitsi innostuksen aiheita, myös kiinnostavia lähteitä. Päinvastoin kuin teknokraatin näkökulmasta voisi kuvitella, ne eivät ole täsmällisiä dokumentaatioita todellisuudesta, vaan representaatioita, esityksiä, siis tulkintoja silloinkin kun ne perustuvat matemaattisesti tarkkoihin mittauksiin. Keskeistä on kysymys, mitä osatekijöitä on karttaa varten valittu mitattavaksi, mitä ei. Tieteellisissä yhteyksissä karttoihin sovelletaan lähdekritiikkiä kuten kaikkiin kuviin. Mitä tarkoitusta varten kartta on laadittu, missä historiallisessa, taloudellisessa ja teknisessä kontekstissa sen laatiminen oli mahdollista, keitä varten kartta aikanaan tuotettiin? Oli hämmentävää todeta, että kun 1980-luvulla tutkin Nairobia, uusimmat mittakartat olivat kolonialismin ajoilta 1950-luvulta ja uusimmat mittatarkat kaupunkimaadokumentit olivat tonttikarttoja epätarkempia ilmakuvia. Entä kun Suomessa kartoilla esitettävistä asemakaavaehdotuksista jätetään korttelin vanhat rakennukset pois, vaikuttaako se kaupunkisuunnittelulautakunnan, kaupunginhallituksen tai kaupunginvaltuuston päätöksiin?
Jos mielikuvitusta riittää, kartat vievät toiseen aikaan. Itä-Berliinin matkailijakartassa 1980-luvulta ei näy yksityiskohtia kaupungin länsipuolelta, ja saman ajan Länsi-Berliinin matkailijakartalla muuri on vain viiva, jonka molemmat puolet on esitetty samalla tarkkuudella. Tukholman keskustauudistuksessa 1960- ja 1970-luvulla hävitetyt kadut elävät enää vain vanhoilla kartoilla. Helsingin historiallista kaupunkikartastoa (2009) varten laadittu kartta näyttää 17 maitokauppaa Museokadun ympäristössä vuonna 1939, kun maitotuotteet ostettiin kotiin päivittäin.
Karttojen avulla kaupunkihistorioitsija voi lievittää kaipuuta ja haaveilla tulevista kaupungeista, kenties Jorge Luis Borgesin kertomuksessa esiintyvän, hyvin tarkan kartan 1:1 mittakaavassa. Mutta tärkeintä ei saa unohtaa. Kartta on vain projektio elävästä elämästä. Kaupunkihistorioitsijalle vielä lumoavampia kuin kartat ovat ne todellisuudet, joita kartat esittävät: ihanat kaupungit.
27.6.2010
Anja Kervanto Nevanlinna