12/2007: Kulttuuriperintö: suuria kysymyksiä

Olin marraskuun lopulla Göteborgissa vastaväittäjänä. Väitöskirjan aiheena oli kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien tavoitteiden suhde arkkitehtuuriperinnön todellisuuteen, esimerkkinä Zanzibarin Stone Town, joka on vuodesta 2000 kuulunut Maailmanperintökohteiden luetteloon. Tutkimuksen ytimessä oli ns. suuri kysymys, jota kansainväliset ja kansalliset instituutiot aivan liian harvoin asettavat omalle toiminnalleen: mitä vaikutusta niiden poliittisilla ohjelmilla ja sopimuksilla on todellisuudessa.

Suuret kysymykset ovat monikerroksisia. Zanzibarin kivikaupunki muodostui Itä-Afrikan rannikon swahilikulttuurissa arabiyhteisöjen uskonnon ja elämäntapojen osana. Sen arkkitehtuuria ei voi ymmärtää ilman sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Tansanian kaltaisen köyhän Kolmannen Maailman maan mahdollisuudet hoitaa rapistumaan päässyttä kulttuurihistoriallista miljöötä ovat rajoitetut, vaikka rakennussuojelun asiantuntemusta ja rahoitustukea on ollut saatavilla myös kansainvälisesti mm. Unescon kautta. Tavanomaista terveemmän pohjan Zanzibarin kulttuuriarvojen säilyttämiselle antaa muuhunkin kuin matkailijavirtoihin nojautuva elinkeinorakenne. Yksipuolisesti turismista saatavista tuloista näkyy jo huolestuttavia seurauksia swahilikulttuurinkin piirissä, mm. Lamussa Kenian rannikolla.

Zanzibariin liittyy kuitenkin ongelmallisia piirteitä. Tansanian poliittisessa historiassa vuosi 1964 merkitsi kumousta, joka johti Zanzibarin kivikaupungin perinteisen ja vallitsevan arabiyhteisön pakoon ulkomaille. Rakennuksiin muuttivat muuta kuin swahilikulttuuria edustaneet tansanialaiset. Heidän intressinsä tai voimavaransa eivät ole riittäneet toisenlaiseen kulttuuriperintöön kuuluvan rakentamisen suojeluun.

Tilannetta on vaikeuttanut tonttien ja rakennusten omistuksen epäselvyys. Ennen vuotta 1964 omistajina oli yksittäisiä henkilöitä, sukuja ja uskonnollisia yhteisöjä. Sittemmin Tansanian laki kielsi ulkomaiden kansalaisilta oikeuden omistaa kiinteistöjä, mutta bulvaanein tätä kierretään. Arabimaihin asettunut omistaja ei vahvista kaupunkiyhteisöä eikä sen elämäntapoja. Mekanismi muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Venetsian tilannetta sillä erotuksella, että Venetsiassa poissaolevat omistajat usein ovat länsimaista (yhdysvaltalaisia tai keskieurooppalaisia), Zanzibarissa arabimaista. (Ks. kolumnini ”Muistan Venetsian” viime helmikuulta.)

Tässä yhteydessä voi syystä kysyä, mitä vaikutusta kansainvälisillä suojelupoliittisilla ohjelmilla voi yleensäkään olla. Väittelijän lähtökohtana oli, että kansalliset suojeluohjelmat voivat toimia kansainvälisten ohjelmien päämäärien välittäjinä tai niiden paikallisina sovellutuksina. Tuloksissaan hän esitti vahvoja epäilyjä kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien vaikuttavuudesta erityisesti tutkimansa esimerkin valossa ja korosti paikallisten käytäntöjen keskeistä merkitystä todellisten muutosten synnyttämiseksi Zanzibarissa.

Mutta muukin on mahdollista. Käännetään näkökulmaa. Entä jos kansainvälisiä suojelupoliittisia ohjelmia ei nähtäisi vain asiakirjoina vaan myös prosessina, yhtenä muutosten välineenä? Ohjelmien valmisteluun voidaan eri vaiheissa saada mukaan kustakin maasta sekä poliittista ja virkakunnan johtoa että kansalaisryhmiä ja asiantuntijoita. Silloin suojelupolitiikasta tulee yhteisöjen yhteinen projekti, johon osapuolet vähitellen sitoutuvat ilman allekirjoitusseremonioita. Prosessin kuluessa myös valtahierarkioita voidaan madaltaa: parhailla argumenteilla ja käytännöillä saa todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Pohjoismaissa tällaisista kansalaisyhteiskunnalle ominaisista toimintatavoista on kulttuuriperintöönkin liittyen jo muodostunut vahvoja malleja, joilla on kansainvälistä vientipotentiaalia.

Tutkimuskohteena kulttuuriperintö kuuluu suuriin kysymyksiin, jotka edellyttävät aina monitieteisyyttä. Euroopassa teollinen kulttuuriperintö yhdistää kaupunkihistorian, taloushistorian, yhteiskuntahistorian, arkkitehtuurihistorian, poliittisen historian ja teknologian historian tutkijoita. Kansainvälisesti tärkeää olisi tutkia sitä, miten monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen ovat vaikuttaneet kulttuuriperinnön jatkuvuuteen ja miten siinä yhteydessä tulisi määrittää kulttuuriperinnön suojelun etiikka. Suuret kysymykset odottavat vastauksia.

08.12.2007

Anja Kervanto Nevanlinna