Kun Charles Marville tallensi filmille kaupunkikuvia 1860-luvun Pariisista ja Signe Brander 1900-luvun alun Helsingistä, kumpikin dokumentoi muutoksia kaupungin historiatoimikunnan tilauksesta. Tarkoituksena oli osoittaa tuleville sukupolville, millainen oli ollut se kaupunki, joka visioiden toteutuessa jätettäisiin taakse. Ennen ja jälkeen kuvat osoittaisivat, mitä kehitys ja modernisaatio olivat merkinneet kaupunkikuvalle. Keskiaikaisen Pariisin ahtaat kadut korvattiin leveillä bulevardeilla ja Helsingin epäsäännöllisesti rakentuneet reuna-alueet saivat antaa tilaa asemakaavoitetuille kaupunginosille. Suunnittelu tuotti jälkeen-kuvien kaupungin.
Samankaltaisia kuvia olemme viime aikoina saaneet nähdä kotimaisemista, liiankin läheltä. Millainen oli Töölön tavara-asema ennen, 1960-luvulla, Makasiinit ennen, 1990-luvulla, Makasiinit ennen, huhtikuussa 2006? Millainen on sama paikka nyt, elokuussa 2006? Ja jälkeen: Musiikkitalo, kehitystäkö? Kaupunkitutkimuksen päivistä, joilla keskustelimme kaupungin kriiseistä viime toukokuussa, Makasiinien vappumellakan ja räjähdysmäisen tulipalon välipäivinä tuli arvaamattoman ajankohtaiset.
Viime vuonna voiton päivänä, 8. toukokuuta, jolloin oli kulunut 60 vuotta Toisen maailmansodan päättymisestä, puhuin Aalborgin yliopistossa siitä, kuinka Euroopassa sodan kauhut olivat vahvistaneet kansalaisten halua jättää taakse kaikki mennyt ja katsoa eteenpäin. Berliinin kortteleista osa oli vuosia sodan jälkeen, vielä 1950-luvullakin, raunioina. Modernistinen arkkitehtuuri ja kaupunkikuva edustivat aikalaisille uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sen itsestään selvänä edellytyksenä oli rauhan jatkuminen. Sitä on osaltaan vahvistanut myös Euroopan Unionin perustaminen ja vaiheittainen laajentaminen.
Muutama vuosi sitten katselin innostuneena lehtijutun kuvapareja Beirutin keskeisistä kortteleista sisällissodan tuhojen aikaan ja jälleenrakennuksen tuloksena. Kuvien pohjalta kaupunki näytti selviytyneen jaloilleen onnistuneesti. Tänään meillä on käytettävissä uusia jälkeen-kuvia, jotka muistuttavat ikävällä tavalla ennen-kuvia ennen jälleenrakennusta, ennen lyhytaikaiseksi jäänyttä rauhantilaa.
Beirutin kuvissa minua eivät järkytä niinkään materiaaliset tuhot sellaisinaan. Jos sotakorvauksia, kansainvälisiä avustuksia tai yksityisiä sijoituksia riittää, uudet liiketalot ja asuinkorttelit on mahdollista rakentaa nopeasti edellyttäen, että maahan saadaan rauha. Mutta kun rakennettua kaupunkia hävitetään, tuhotaan samalla ne yhteisöt, jotka ovat kortteleissa eläneet, ja heidän kaupunkiin liittynyt historiansa.
Kaupunkilaisyhteisöjen rikkoutuminen on vaikeasti korjattavissa. Jälleenrakentaminen ei tuo yhteisöjä takaisin. Viipurissakaan eivät sotien tuhoilta jääneet rakennusfragmentit riittäneet säilyttämään viipurilaisuuden kulttuuriperinteitä. Beirutin tapahtumat osoittavat, kuinka hauras on moderni, betonista ja teräksestä rakennettu kaupunkikin, jos se halutaan tuhota. Muutama päivä täsmäohjuksia riitti. Kaupunkilaisten yhteisöt ovat vielä hauraampia: jos yhteisöjen usko tulevaisuuteen tuhoutuu, tuhoutuu kaikki.
Kaupunkitutkimuksen kannalta kaupunkikuvat ennen ja jälkeen ovat myös ongelmallisia. Kriittinen tutkija kysyy: Millä kriteereillä kuvien kohteet on valittu? Keiden todellisuudesta kuvat on pantu kertomaan? Ketkä puhuvat kuvien kautta, keiden intressejä tapahtumien tai paikkojen kuvaus palvelee ja keiden maailmat jäävät kuvien ulkopuolelle? Mistä ei kuvien avulla ole mahdollista puhua?
Rakennettujen kaupunkien tutkimuksessa on kaupunkisuunnittelu ollut itsestään selvä lähtökohta ja tutkimuskohde, jota ennen- ja jälkeen-kuvatkin ovat osaltaan vahvistaneet. Harvemmat tutkijat ovat olleet kiinnostuneita kaupungista ajallisten ja yhteisöllisten kerrostumien kokonaisuutena. Mutta myös silloin ennen- ja jälkeen-kuvilla on käyttöä. Kuvien kriittinen vertailu ei kerro vain siitä, miten kaupunkisuunnittelu usein homogenisoi ympäristöjä. Jos kuvia lukee tarkasti, ne kertovat myös siitä, miten moninaisin muodoin yhteisöt elävät kaupunkiaan ennen ja jälkeen.
01.07.2006
Anja Kervanto Nevanlinna